Yksityiskohta jäälyhdyssä. Tero Vuorenmaa 2004.

Lumen ja jään valaisemisesta

3. The Snow Show 2004

Newyorkilainen galleristi Lance Fung sai kertomansa mukaan idean arkkitehtuuria ja taidetta yhdistävästä talvisesta tapahtumasta, kun hän näki Kemin lumilinnan vuonna 2001. Fung ryhtyi järjestelemään tapahtumaa. Hän sai houkuteltua useita maailmankuuluja arkkitehtejä ja taiteilijoita mukaan projektiin. Toisia kiinnosti alojen välinen yhteistyö, toisia tuntematon materiaali. Työparit eivät välttämättä tunteneet toisiaan, kun heidät määrättiin työpareiksi. Reunaehdoiksi oli annettu maksimissaan 80m² pinta-alaa ja 8m korkeutta. Päämateriaalina tuli käyttää kiinteässä olomuodossa olevaa vettä, mutta myös muut materiaalit olivat sallittuja. Suunnittelijat olivat tietoisia siitä, etteivät kaikki suunnitelmat välttämättä ole toteutuskelpoisia tai että niiden toteuttamisessa täytyy tehdä kompromisseja.* Muutamat työparit innostuivat tietenkin ylittämään enimmäismitat.

Fung kertoo, että häntä häiritsi taiteen ja arkkitehtuurin erillisyys nykyisessä yhteiskunnassa. Niiden juuret kun ovat kuitenkin yhteiset. Molemmat ovat tapoja, joilla ihmiset ovat merkinneet itselleen tärkeitä asioita. Tämä yhteys on Fungin mukaan The Snow Show:ssa pyritty palauttamaan. Materiaalin valinnalla on pyritty vapauttamaan tekijät alojensa konventioista ja tuomaan parit ympäristöön, joka on molemmille yhtä vieras.*

Tapahtumaan liittyi useita näyttelyitä eri puolilla maailmaa, muun muassa Venetsian biennaalissa vuonna 2003. Ensimmäiset yksittäiset teokset nousivat Rovaniemelle ja Kemiin samana talvena. Viidentoista työparin ja opiskelijakilpailun voittajien teokset avautuivat yleisölle 12.2.2004 Kemissä ja Rovaniemellä.

Kemissä näyttely sijaitsi Ruutinpuistossa, meren rannalla aukealla kentällä aivan kaupungin keskustassa. Talvella, kun meri on jäässä, paikka on todella avara. Kaukana siintävät, kuten Kemissä aina, suurteollisuuden savut ja oranssit valot. Rovaniemellä töillä oli tiiviimpi tila puistossa joen rannassa. Puustoa ja rakennuksia oli enemmän ja lähempänä, mikä teki näyttelyalueesta sokkeloisemman. Aluksi Fung oli haaveillut töiden pystyttämisestä jäälle, mutta turvallisuus- ja rakennusteknisistä syistä se ei ollut mahdollista. Teokset oli jaettu paikkakuntien kesken niin, että Rovaniemelle rakentui isompia ja nimekkäämpiä teoksia ja Kemiin kokeellisempia.

Taiteilijat ja arkkitehdit suunnittelivat teoksensa tahoillaan, usein sähköpostin välityksellä. Rakentajiksi palkattiin lappilaisia firmoja, jotka ovat aiemmin osallistuneet muun muassa Kemin Lumilinnan rakentamiseen, ja otettiin noin 130 ulkomaista arkkitehtuurin opiskelijaa. Kesällä 2004 The Snow Show kulttuuriprojektiyhdistys hakeutui konkurssiin. Rakennuskustannukset olivat ylittäneet kaikki arviot, eikä rakentajien palkkoja pystytty maksamaan.

Lähtökohdat omalle työlleni

Olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi jo keväällä 2003. Samalla kerroin, että minua kiinnostaa nimenomaan valaistus. Sain kutsun vapaaehtoisten tapaamiseen syksyllä 2003. Olin silloin täysipäiväisessä työssä Kemissä, ja kun tapaamiset näyttivät liittyvän enemmänkin tapahtuman sisäiseen kommunikaatioon ja paikalliseen tiedottamiseen, josta vapaaehtoisen huolehtisivat, ilmoitin jatkavani porukassa vasta vuoden 2004 puolella. Tammikuussa otin yhteyttä tapahtuman päärakentajaan Seppo Mäkiseen. Hänen kanssaan sovimme, etten tee mitään ennakkotyötä. Ennakkosuunnitteluun tarvittava tieto oli tuolloin niin hajallaan, ettei sitä olisi kukaan ehtinyt koota minulle. Minun pitäisi vain ilmaantua paikalle teosten toteuttamisen loppuvaiheessa, jolloin Mäkinen kertoisi minulle, mitä silloin olisi vielä työn alla. Muiden töideni vuoksi pystyisin olemaan paikan päällä vain muutamia päiviä.

Selailin netistä työsuunnitelmia ja taiteilijaesittelyitä, joista poimin pääkohdat ylös. Koska en tiennyt, kenen töitä pääsisin valaisemaan luin kaikki läpi. Mikäli joku työ herätti heti ideoita, merkkasin ne ylös. Tämän pidemmälle en kuitenkaan uskaltanut alkaa minkään työn valaisun suunnittelua. 4.2.2004 tapasin Mäkisen Rovaniemellä. Hän kertoi lyhyesti rakennuksilla vallitsevan tilanteen ja antoi minulle muutaman teoksen piirustukset. Saisin suunnitella ja rakentaa kolmen teoksen valaisun ja avustaa muutaman muun valaisussa. Valaistavista teoksista kaksi teoksista oli Rovaniemellä ja kolmas Kemissä. Molemmissa kaupungeissa oli myös avustettavia töitä. Tapahtuman avajaisiin oli viikko aikaa. Osa teoksista oli hyvässä vaiheessa, mutta muutama vasta jäädytysmuotin sisällä, eikä niiden onnistumisesta ollut kellään vielä tietoa.

BEGA 8412 ja BEGA 8024 valaisimet. BEGA 2004.

Valaisimet, jotka sain käyttööni, vuokrattiin Kemin Lumilinnalta. Kolmelle teokselle oli varattu 12 kappaletta varrellisia Bega 8412 spottivaloja (avauskulma 18°, värilämpötila 3200K, sähköteho 35W) ja 11 kappaletta maahan sijoitettavia Bega 8024 hajavaloheittimiä (4200K, 70W) häikäisysuojineen. Varsinkin spotit paljastuivat ergonomisiksi työkaluiksi.

Työmaalla moottorisahat soivat ja lapaset heiluivat, kun suomalaiset sahurit ja ulkomaiset arkkitehtiopiskelijat työskentelivät yhdessä töiden parissa. Opiskelijat, joista osa oli tullut vapaaehtoistöihin jopa omalla kustannuksellaan, oli jaettu ryhmiin. Kunkin ryhmän vastuulla oli yhden teoksen rakentaminen ja työmiesten työn ohjaaminen. Näin ainakin ryhmät tehtävänsä itse olivat käsittäneet. Myös työmiehet olivat käsittäneet itselleen saman vastuun. Paljon kommunikaatiosolmuja syntyi siitä, kun nämä käsitykset törmäsivät. Opiskelijat olivat suorassa yhteydessä taiteilijoihin ja tapahtuman taiteelliseen johtoon, työmiehet taas omaan työnjohtoonsa. Se, ettei jokaiseen ryhmään oltu sijoitettu vähintään yhtä sekä suomen että englannin taitoista henkilöä, oli erittäin vakava virhe. Lisäksi taiteellinen ja tuotannollinen määräysvalta ja näiden välinen suhde oli törkeän epäselvä. Koska puikkelehdin eri ryhmissä ja osasin kumpaakin kieltä, tärkeimmäksi tehtäväkseni muodostui valaistuksen sijasta tulkkaaminen. Mielenkiintoista ja opettavaista sekin kyllä oli, kun kielen lisäksi piti kääntää asenteita, tavoitteita ja työtapoja. Epämiellyttävintä oli kääntää poissaolevan taiteilijan töykeän assistentin haukut ammattikaivertajille millin poikkeamista piirustuksista, kun miehet olivat olleet pakkasessa töissä puoli vuorokautta.

Missään vaiheessa en nähnyt alueen sähkökarttaa tai yksittäisten töiden valaistussuunnitelmia. Koska saavuin paikalle niin myöhään, voi olla että ne olisivat olleetkin olemassa, mutten vain nähnyt niitä. Yksittäiset taiteilijat olivat liittäneet työsuunnitelmiinsa mainintoja valosta. Ainoat konkreettiset ratkaisut, joita näissä suunnitelmissa esitettiin, perustuivat valokuidun käyttöön. Taloudellisista syistä kuitua saatiin vain kahteen teokseen. Jossain paperissa muistan nähneeni epärealistisia suunnitelmia käyttää 500W ja jopa 1kW halogeenityömaavaloja lumiluolan sisällä. Ihmettelin kuinka kukaan jättää huomiotta halogeenin lämpösäteilyn, joka varmasti sulattaa lumen näin pienillä etäisyyksillä. En muista, olivatko kyseessä juuri sen työn piirrokset, joka romahti valaisinten lämmön vuoksi jo ennen avajaisia.

Käsittelen seuraavaksi yksitellen ne työt, joiden valaisuun osallistuin jollakin tavalla. Taiteilijaesittelyt on referoitu the Snow Show:n webbimateriaalista.

Hollmén, Reuter, Sandman & Robert Barry: Pikkukarhun lyhdyt

Yksityiskohta lyhdyssä. Tero Vuorenmaa 2004.

Suunnittelijoiden mallinnuksia ja työpiirroksia.
Kuvia muottiin jäädyttämisestä
Viralliset kuvat lyhdyistä
Valosuunnitelmani (puhtaaksi piirretty kuva jäi rakentajille)

Saija Hollmén, Jenni Reuter ja Helena Sandman ovat nuoria suomalaisia arkkitehtejä. Heille on tärkeää arkkitehtuurin sosiaalinen ulottuvuus. He ovat suunnitelleet muun muassa naisten keskuksen Senegaliin. Työssä oli huomioitava ja otettava kantaa naisten yhteiskunnalliseen asemaan. Rakennusten asettelussa he pyrkivät ilmaisemaan demokraattisen yhteisön suhteita ja samalla noudattamaan senegalilaisia rakennusperinteitä.* Näin he kertovat the Snow Show:hun suunnittelemastaan teoksesta:

These five ice lanterns are each linked to the northern sky by the light of the five named stars in the constellation of Ursa Minor as projected on Rovaniemi at 8 pm on 10 February 2004. Five meditative spaces, each accommodating one person, each exuding the distinctive scent and taste, acoustics and intimacy of ice and snow. The miniature scale of the world of ice is brought close for discovery. Renaming the five stars, the lanterns freeze a moment in time as we turn and travel through infinity.*

Vuonna 1936 syntynyt Robert Barry on USA:n ensimmäisiä käsitetaiteilijoita. Hänen kiinnostuksen kohteenaan ovat tilan ja ajan välinen suhde sekä taidemaailman konventiot. Materiaaleina hän on käyttänyt uransa aikana esimerkiksi kaasuja, ääniä ja projisointeja sekä tehnyt täysin materiattomia töitä. Tällainen on esimerkiksi taidegallerioiden sulkeminen näyttelyn ajaksi. Viime aikoina Barryn töissä arkkitehtoniseen tilanteeseen merkityt osittaiset sanat ovat paljastaneet tilan rajauksia ja antaneet assosiaatiolle mahdollisuuden niiden täydentämiseen. The Snow Show:ssa hän jatkaa samalla linjalla. Hänen valitsemansa sanat on kaiverrettu arkkitehtien jäälyhtyihin erilaisiin paikkoihin ja eri suuntiin. Jään läpinäkyvyyden vuoksi niitä voi katsella useasta suunnasta. Osa sanoista on peilikuvakirjoitusta. Barryn mukaan taiteen kokijat luovat sen muuttuvat merkitykset.*

Jään läpinäkyvyys. Tero Vuorenmaa 2004.

Teokset oli jonkin piirustuksen reunamerkinnän mukaan ajateltu valaistavan niiden pohjaan jäädytetyllä valokuidulla. Tämä ei ollut mahdollista, sillä niiden muottiin jäädytys tässä mittakaavassa oli kaikille osapuolille niin uusi tekniikka, että huomio oli kiinnitettävä sen onnistumiseen. Talvisää oli oikutellut, ja jäädyttäjät joutuivat odottelemaan pakkasen kiristymistä pitkään. Koko sen ajan, kun olin paikalla, lyhdyt pysyivät muoteissaan. Oli pakko kuvitella mallinnusten, piirustusten ja oman kokemuksen perusteella, miltä lyhdyt tulisivat näyttämään. Suunnitteluun oli käytettävissä aikaa yksi vuorokausi ja kahdeksan valaisinta.

Suunnittelin valaisun seuraavien periaatteiden pohjalta:

• Lyhtyjen sisälle ei voi laittaa lamppuja, sillä siellä ihmisellä pitää olla luonnon muotoinen tila ympärillään.
• Valo on saatava taittumaan jään sisälle ja pysymään siellä mahdollisimman pitkään. Jos sen saa viistottua pystyseinää pitkin paksuun katto-osaan, sitä leviää yhdelläkin lampulla joka puolelle lyhtyä.
• Valon pitäisi antaa vinkki lyhdyn tekstin sijaintipaikasta, muttei valaista tekstiä kokonaan
• Jään läpinäkyvyyttä on käytettävä hyväksi tekstien valaisussa ja yleisimpien katselusuuntien palvelemisessa.
• Lyhtyjen oviaukot erottuvat parhaiten, kun ne muodostavat valo-varjo-kontrastin takaseinän kanssa. Niiden epäsymmetrinen valaisu lisää eloisuutta.
• Ihmiset kulkevat teosten ympärillä ja väleissä. Katselusuuntia on useita. Valaistuksen pitää olla eloisa kaikista suunnista katsottuna. Mitään yhtenäistä kaavaa, jolla kaikki lyhdyt valaistaan, ei pidä käyttää.
• Häikäisyä on vältettävä niissä paikoissa, joissa liikkuu eniten ihmisiä.

Koska lyhtyjen muotit avattiin vasta, kun olin jo poistunut paikalta, jouduin tekemään suunnitelman vain paperille ja jättämään sen the Snow Show:n toimistolle. En tiennyt kuka käytännössä tulisi valot pystyttämään.

Valaistut jäälyhdyt. Tero Vuorenmaa 2004.

Kun sitten näin teoksen valaistuna, olin yllättynyt, miten tarkkaan piirrostani oli noudatettu ja miten valot toimivat kuten olin ajatellutkin. Itse olisin tehnyt suuntaukset vielä tarkemmin, mutta olosuhteet huomioon ottaen lopputulos oli hyvä.

Mielestäni onnistuin tavoitteissani hyvin. Suuremmallakaan kalustomäärällä en olisi lähtenyt valaisemaan lyhtyjä puhki. Mielestäni niiden ominaisuuteen kuului tietty himmeys ja jään rakenteiden paljastuminen valon kulkiessa sen läpi. Mikäli valon suuntia olisi ollut liikaa, nämä ominaisuudet olisi menetetty. Myös arkkitehdit olivat pitäneet lyhtyjen valaisusta. Opiskelijoiden Snownow-webbisivut kertovat, että:

There was a little hurry with the work because the plans were late. That’s why the architects didn’t have time to design the lanterns’ lighting. “The lighting was however just the way we wanted. The lanterns seem to be self-lighting,” Sandman says.*

Ernesto Neto & Ocean North: Jäätynyt tyhjyys

Suunnittelijoiden ideakuvia.
Jäätynyt tyhjyys valmiina.
Valosuunnitelmani

Ernesto Neto syntyi 1964 Brasiliassa, jossa hän on myös opiskellut ja työskennellyt taiteilijana. Nykyisin hän on yksi Brasilian kansainvälisesti tunnetuimmista taiteilijoista. Hänen installaatioissaan on kolmiulotteiseksi venytettyjä pintoja, joskus myös hajuaineita. Vähitellen nämä ovat laajentuneet huoneiden kokoisiksi kangassokkeloiksi, jotka ympäröivät kävijän kuin iho tai kohtu. Netoa kiinnostaa se, mitä muutoksia kävijän kokemuksessa tapahtuu teokseen tutustumisen aikana. Hän haluaa tarjota lempeän kokemuksen.*

Ocean North on kansainvälinen suunnittelutoimisto, jonka osallisina ovat Kivi Sotamaa, Tuuli Sotamaa, Michael Hensel, ja Birger Sevaldson. Arkkitehtuurin lisäksi toimistossa suunnitellaan pienemmän mittakaavan tuotteita: sisustusta, esineitä ja suuren mittakaavan kaupunkisuunnittelua. Toimisto tutkii, millaisia sosiaalisia ja kulttuurisia muotoja rakennetun ympäristön ja sen asukkaiden välinen suhde synnyttää.*

Snow Showssa Neton ja Sotamaiden teoksen oli tarkoitus tarjota lempeä, orgaaninen tila. He halusivat tehdä jääkuplan ja kokeilla, millaista on olla jäätyneen veden sisällä.* Alkuperäisessä suunnitelmassa kuplia oli useita, mutta lopulta vain yhtä yritettiin tehdä. Vielä ei kuitenkaan osattu tehdä pallomaista muotoa, ja muottiin jäädytys kesti odotettua kauemmin. Loppujen lopuksi teoksesta tuli suurempi ja mittasuhteiltaan hieman erilainen versio jäälyhdyistä. Se avattiin muotista vasta avajaisten jälkeen, enkä koskaan nähnyt sitä valaistuna.

Valaisun suunnittelu oli vaikeaa, sillä teos oli muotissa, eivätkä suunnittelupiirrokset vastanneet sitä, mitä muotin sisältä oli odotettavissa. En ollut myöskään varma oviaukon sijainnista tai jään paksuudesta. Ratkaisuni perustui samoihin periaatteisiin, kuin jäälyhtyjen valaisu. Nyt käytössäni oli kolme lamppua, joilla ympäröin teoksen. Suuntauksilla pyrin luomaan ylöspäin suuntautuvaa kierrettä, joka olisi elävöittänyt valaisua. Ilmeisesti suuntauksia ei toteutettu piirrokseni mukaan, vaan kaikkien lamppujen kiilat oli kohdistettu suoraan teosta kohti samalla korkeudella.

Virallisessa valokuvassa teos näyttää hyvältä, mutten usko, että se todellisuudessa oli sitä. Kun vihdoin pääsin katsomassa teosta, oli valot joko kytketty pois tai sähköt katkenneet, sillä suurin osa Kemin näyttelyalueesta oli pimeänä.

Do-Ho Suh & Morphosis architects: Nestefossiilit

Mallinnuksista hahmottuu valokuitujen käyttösuunnitelma.
Valmiit jääfossiilit olivat kauneimmillaan luonnonvalossa.
Ohjeeni valaisua varten

Do-Ho Suh syntyi ja opiskeli Etelä-Koreassa, mistä hän muutti New Yorkiin 1991. Amerikassa hän suoritti lisää tutkintoja maalauksesta ja kuvanveistosta. Hän on tehnyt muun muassa kangas-konstruktioista asumistaan erilaisista kodeista. Hän on myös käsitellyt arkkitehtuurin suhdetta yksilöllisyyteen ja yksityiskohtiin. Näissä töissä hän on muodostanut hyvin pienistä ihmishahmoista tai kasvokuvista suuria muotoja ja pintoja. Työt hahmottuvat kahteen kertaan, ensin arkkitehtonisina elementteinä, sitten yksityiskohtiensa kautta. Hän kertoo halunneensa tutkia yksikön ja monikon olemusta. Korean kielessä näiden välille ei hänen mukaansa tehdä eroa.*

Teoksen rakentamista. Riikka Korpela 2004.

Amerikkalainen Morphosis arkkitehtitoimisto pitää metamorfoosia johtolauseenaan. Heidän muotokielensä ja tekniset ratkaisunsa lähtevät ympäristönsä ominaislaadusta muuttuen lopulta uuteen muotoon. Toimistoa vetää sen perustajajäsen Thom Mayne.*

The Snow Show:hun tekijät halusivat luoda nestemäisiä fossiileja, jotka ovat uponneet jään sisään. He tutkivat teoksessa veden eri olomuotoja ja niiden ominaisuuksia, kuten läpinäkyvyyttä, sekä teoksen sulaessa tapahtuvia muodonmuutoksia. Fossiileiden suolainen meriveri sulaisi nopeammin, kuin ympäröivä makea vesi. Miten ne reagoisivat keskenään?*

Teos rakennettiin jäätiilistä, joista osan sisälle oli jäädytetty punaiseksi värjättyä merivettä. Lopuksi seinien reunat suoristettiin sahalla ja tiilet kiillotettiin harjaamalla.

Teos oli suunniteltu valaistavaksi sen keskelle asennettavalla valokuitukimpulla, jonka valo hehkuisi seinämien läpi väriä vaihtaen. Taloudellisista syistä tämä teknologia oli supistettu minimiin, eikä se loppujen lopuksi toiminut lainkaan toivotulla tavalla. Vielä viimeisinä yön tunteina ennen avajaisia kuituvaloa yritettiin saada ratkaistuksi, mutta loppujen lopuksi se ilmeisesti jätettiin kokonaan pois.

Valaisua oli ratkottava näillä reunaehdoilla:

• Sisällä hehkuvan heikon valon on näyttävä muusta valaistuksesta huolimatta. Valon määrä on pidettävä vähäisenä.
• Sisäpuolella tunnelman on oltava erilainen kuin ulkona. Sisälle tulee vain kuituvalo.
• Seinämien läpinäkyvyyden vaihtelut tulisi saada esiin. Etuvalo valaisee vain pinnan, joten on käytettävä mieluummin takavaloa.
• Kulmissa ja sisäänkäynneissä pintojen välille muodostetaan kirkkauseroja valitsemalla valon suunnat tarkoin.
• Pääasiallinen katselusuunta ulkopuolella on rannalta merelle päin. Lamput voi siis sijoittaa teoksen taakse. Ne tarvitsevat silti häikäisysuojat, sillä suuren avauskulman ja maasijoituksen vuoksi ne häikäisevät laajalla alueella.

Pystytimme minimalistisen valaisun opiskelijaryhmän kanssa aamuyöllä ennen avajaisia. Koska emme pystyneet silloin jättämään heittimiä hankeen, piirsin ratkaisusta niin hyvän selityksen kuin tuolla hetkellä osasin. Suuntaukset olivat niin pikkutarkkoja, että niiden onnistuminen yöllisen paperin perusteella oli epätodennäköistä, mikäli opiskelijat eivät olisi paikalla. Valaisinten kiinnittäminen niin, ettei lumen painuminen tai sulaminen vaikuttaisi suuntaukseen, oli mahdotonta. En tiedä, miten pysyvät valot lopulta pystytettiin, sillä jouduin lähtemään avajaisaamuna toiselle työmaalle. Kun näin teoksen seuraavan kerran, sen valot oli sammutettu ja sisäosa suljettu yleisöltä.

Valokuvan perusteella valaistus ei mielestäni onnistunut tarkoituksen mukaisesti. Tärkein syy tähän oli kuituvalon puuttuminen lopullisesta teoksesta. Muu valaisu näytti liian heikolta ilman sitä. Jos ratkaisun olisi tiennyt valaisua suunniteltaessa, olisi takavalon määrää voinut lisätä ja kokeilla uusia ratkaisuja sisätilan valaisuun. Kaluston vähäinen määrä olisi kuitenkin rajoittanut vaihtoehtoja. Teos oli parhaimmillaan päivällä auringon ollessa matalalla. Fossiileiden sulamisen takia teoksen sisäpuoli suljettiin yleisöltä, mutta sulamisprosessi oli mielenkiintoinen.

Top Changtrakul & LOT-ek: Värjätyt jääseinät

Kuvia jäädytysprosessista.
Valoa sisältä ja ulkoa.
Mallinnuksia teoksesta.

Lot/Ek, eli low-tech, on newyorkilainen suunnittelijaryhmä, jota vetävät italialaissyntyiset Ada Tolla ja Giuseppe Lignano. Sen erikoisuutena on löydettyjen, tiettyyn käyttöön tarkoitettujen tavaroiden käyttäminen uusissa yhteyksissä. Näin pyritään kommentoimaan kulutusta ja kierrätystä. Lot/Ek on usein käyttänyt töissään teollisuuden säiliöitä. Esimerkiksi öljysäiliöstä he ovat luoneet huoneita ja konteista toimistotilaa.*

Thaimaassa vuonna 1970 syntynyt performanssitaiteilija ja kuvanveistäjä Top Changtrakul on opiskellut Yhdysvalloissa. Nykyisin hän työskentelee sekä Bangkokissa että New Yorkissa. Myös hänen työnsä kritisoivat usein kulutusyhteiskuntaa. Materiaaleinaan hän käyttää romua, mekaanisia laitteita, valoa ja liikettä, joista hän rakentaa uusia vempaimia, vaikkapa koneen, jolla voi olla yhteydessä entiseen tai tulevaan elämäänsä. Thaimaalainen kulttuuri on vahvasti läsnä Changtrakulin töissä.*

Ehdotuksessaan tämä työpari halusi tehdä kokeiluja jäädyttämisprosessilla ja lopuksi yhdistää rakennustyömaalla käytetyt tangot ja muotit osaksi teosta. Heillä oli myös selkeä suunnitelma teoksen valaisusta loisteputkilla.* Elementtien muodot ja merkitykset toimivat yhteen karun käytännöllisesti.

Teos tehtiin taiteilijoiden ohjeen mukaan jäädyttämällä värjättyä vettä kerroksittain muotteihin kahdeksi seinämäksi. Kun seinämät olivat jäätyneet, osa muoteista irrotettiin ja kuljetettiin seinämien väliin. Niihin kiinnitettiin loisteputkia, jotka valaisivat teoksen sisältä käsin. Ulkoa katsottaessa valo hohti seinämien läpi paljastaen jäädytysprosessissa syntyneet raidat. Sisäpuolella oli outo sokkelo. Tämä teos oli yksi suosikeistani, sillä se perustui jään ja valon ominaisuuksien yhteen liittämiseen, ja koska sen kieli ei pyrkinyt neutraalin materiaalin puhtaisiin muotoihin. Materiaalien ja prosessien omalaatuisuudet olivat pääosassa.

Minua pyydettiin keskustelemaan Changtrakulin kanssa teoksen lisävalaisusta. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei se tarvitse muuta valoa, kuin sisällä olevat loisteputket ja auringon. Mikäli niiden kanssa olisi ongelmia tai niiden teho ei riittäisi, voitaisiin teoksen sisäpuolelle lisätä muutama Began maavalaisin. Kun kävin katsomassa teosta avajaisten jälkeen, oli sen ympärille kannettu valaisimia, jotka täysin pilasivat teoksen luonteen ja idean. Ulkoa valaistuna seinät menettivät läpikuultavuuden leikin, ja koko teos litistyi juuri niiksi neutraaleiksi muodoiksi, jota se ei alun perin ollut. En tiedä kenen idea lisävalaisu oli.

Lebbeus Woods & Kiki Smith: Jäälampi

Lähikuva jäälammesta. Tero Vuorenmaa 2004.

Viralliset kuvat jäälammesta.

Kiki Smith on syntynyt Saksassa vuonna 1954, mutta asunut koko ikänsä Yhdysvalloissa. Taideopintojen lisäksi hän opiskeli itsensä ensihoitajaksi. Myös taiteessa häntä kiinnostaa ihmisruumis ja siihen liittyvät merkitykset ja ideologiat. Hänen tavoitteenaan on päästä sopuun ruumiin kanssa, joka kuitenkin on jokaisen yksilön side ulkoiseen maailmaan. Hän käyttää töissään historiallista kuvastoa ja myyttejä ja paljastaa yksityisenä pidettyjä ruumiintoimintoja.*

Lebbeus Woodsia pidetään yhtenä aikamme arkkitehtonisen ajattelun uudistajista. Hän näkee arkkitehtuurin olevan kriisien paljastaja ja niihin vastaaja. Luonnonmullistukset ja ihmisen toimet tuhoavat, mutta myös vapauttavat rakennettua ympäristöä uusille urille. Woods on keskittynyt arkkitehtonisen ajattelun ja teorioiden kehittelyyn sekä kokeellisiin projekteihin, mikä on suunnannut hänen työnsä poikkitaiteelliseksi.*

Woods ja Smith loivat the Snow Show:hun jääkentän, jonka sisään he jäädyttivät metallisia ihmishahmoja, tähtiä ja kuita, ja eripaksuisia koko matkaltaan valaisevia valokuituja. Tarkoituksena oli, että ihmiset voivat kulkea kentällä ja nähdä hahmojen juuri ja juuri erottuvan. Yön ja päivän ero olisi selkeä. Säätilat, kuten lumisade ja jään sulaminen ilmojen lämmetessä, vaikuttaisivat teokseen.*

Kenttä yöllä. Tero Vuorenmaa 2004.

Osallistuin teoksen rakentamiseen yhden päivän ajan. Silloin opiskelijaryhmä, jonka vastuulle toteutus oli annettu, yritti ratkaista miten kuidut saataisiin jäädytettyä oikeille paikoille. Kova lumituisku hankaloitti työtä, sillä kenttä oli pidettävä pressun peitossa. Muuten kaikki aika olisi mennyt lumen luomiseen. Vaikka lumen oli tarkoitus vaikuttaa teokseen myöhemmin, tässä vaiheessa se olisi aiheuttanut jään sekaan sameita kerroksia. Kun lumen tulo hieman taukosi, joku keksi että moottorisahalla voisi sahata jäähän urat, joihin kuidut laskettaisiin jäädytystä varten. Ruudutimme kentän ja merkitsimme urien paikat taiteilijoiden piirustuksen mukaan. Ammattisahurit kävivät tekemässä urat. Juuri, kun taiteilijoiden valosuunnittelija saapui paikalle, minun oli lähdettävä. Teos näytti onnistuneen hyvin, ja toimivan kuten oli tarkoituskin. Lunta jouduttiin varmasti kolaamaan sen päältä enemmän, kuin taiteilijat olivat ajatelleet, sillä Rovaniemellä se olisi pian hautautunut kokonaan.

The Snow Show:n opetukset

Päällimmäinen mielikuva, joka koko the Snow Show tapahtumasta jäi mieleeni, oli kaaos. Toki olin paikalla vain kaikkein kiireisimpinä päivinä. Ehkä aiemmin oli sujuvampaa. Ehkä myös satuin paitsioon informaation kulussa. Silti ihmettelen edelleen valaistukseen liittyvän alkeellisimmankin infrastruktuurin puutetta. Sähköt oli ilmeisesti ajateltu vain töiden rakentamisen ja siinä tarvittavien työkalujen ja valaistuksen kannalta. Vapaaehtoisille luvattu päivittäinen ruoka oli paahtoleipää, juustoa ja hedelmiä. Työkaluja oli liian vähän, ja osa niistä oli epätarkoituksenmukaisia, kuten rautalapio lumen luomiseen.

Kun järjestäjillä ja suurella osalla taitelijoista ei ollut näkemystä valaisusta, sen olisi voinut antaa etukäteen jollekin ammattimaiselle taholle, mieluiten yhdelle toimistolle, suunniteltavaksi. Jos tehtävän anto oli rahasta kiinni, suunnittelun olisi voinut edes delegoida arkkitehtiopiskelijoille tai haalia paikalle valaistuksesta kiinnostuneita opiskelijoita. En usko, että valaistusta edes ajateltiin mitenkään koordinoidusti. Muutenhan minullekin olisi joku voinut sanoa jo kuukausia aiemmin, mitkä työt ovat vailla valosuunnitelmaa. Kuvittelin tulevani vain avustamaan jotakuta ammattilaista valojen rakentamisessa. Suunnittelutehtävästä olisin riemastunut.

Jos olemassa olisi ollut joku, jonka vastuulla valot ovat, olisi hän voinut tarkistaa ja ehkäistä päättömien suunnitelmien toteuttamisen. Anish Kapoorin ja Future Systemsin punainen valas ei olisi sortunut. Ehkä sen ongelmallinen väripesu olisi pystytty jopa ratkaisemaan. Valovastaava olisi myös tarkistanut sähkösuunnitelmat ja miettinyt, miten valaistusta ylläpidetään.

Visuaalinen lopputulos oli sekava. Muutamat isot työt ympäröitiin valaisimilla. Jotkut teokset pärjäsivät erinomaisesti luonnonvalossa, ja toisiin väsättiin mikä tahansa valaistus. Teokset, joissa suunnittelijat olivat sisällyttäneet valon yhdeksi rakennusmateriaaliksi, toimivat mielestäni parhaiten. Tällainen oli väritettyjen jääseinien ja jäälammikon lisäksi Lothar Hempelin ja Studio Grandan liikennevalon alle hyytynyt polkupyörä. Aivan muutamassa työssä oli taiteilijoiden suunnittelema hillitty valaistus.

Lothar Hempelin ja Studio Grandan fillari — valossa on työn idea.
Eva Rothschildin ja Anamorphosiksen Amfiteatteri Kemissä oli valaistu suunnitelmallisesti.

Minulle the Snow Show todisti, että valoa olisi ajateltava taideteoksen sisäisenä osana. Teoksen idean ulkopuolelta tuleva, vain sen näkymiseen tähtäävä valaistus muuttaa olennaisesti teoksen luonnetta, kuten mikä tahansa muukin ympäristö. Neutraalia kehystä ei ole. The Snow Show:ssa teosten ajallisuuteen ja sijoittumiseen oli kiinnitetty paljon huomiota. Siksi valoajatusten vähäisyys tuntui hämmentävältä. Ehkä minun on suomalaisena helpompi ymmärtää etukäteen, että Suomessa on keskitalvella pimeää, ja että oleminen pimeässä on lumi- ja jääteosten keskeinen ominaisuus, joka tulee huomioida niiden suunnittelussa.

Edellä kuvaamani teoksen ulkopuolinen valaistuskin on mahdollista tehdä hyvin tai huonosti. Hyvin tehtynä se pyrkii tavoittelemaan teoksen ideaa ja tukemaan sitä. Huonosti tehtynä se näkee teoksessa vain jonkin yhden ulottuvuuden, esimerkiksi muodon, muttei sijaintia, yhteyttä tai materiaalia, ja korostaa vain tätä.

Cai Guo-Qiangin ja Zaha Hadidin työ valaistiin raskaalla kädellä. Tero Vuorenmaa 2004.

Cai Guo-Qianin ja Zaha Hadidin työn valaisu toteutettiin mielestäni huonosti. Taiteilija Cai valaisi arkkitehti Hadidin massiivisen veistosparin muutamia kertoja valelemalla sen vodkalla, jonka sitten sytytti palamaan. En nähnyt näitä hetkiä, mutta kuvissa ja ajatuksena ne vaikuttavat onnistuneelta. Eriväriset liekit toistavat teoksen rakennetta ja paljastavat sen hetkellisyyden. Se, että yleisö tietää polttoaineena olevan viinaa, luonee heille lisämerkityksiä. Nämä hetket eivät ole minulle ongelma. Cai on ilmiselvästi ajatellut, mitä tulen valo tekee työlle ja työssä:

[…] the liquid is set alight in a cool blue flame that wraps the structures in warmth. This blue flame with licks of pink roams along the curves and valleys of the landscape, spreads, drips, meanders and cascades into waterfalls and streams. The fire sets the ice and snow environment in a heightened pure transparent light. The warmth softens the angles, corners and rigidity of the icy forms. The fire highlights its beautiful contour, the melted ice-water mixed with alcohol flow freely on and around the structure, render it in a state of constant movement and change.*

Suurimman osan ajasta teos oli kuitenkin valaistu toisin. Se ympäröitiin loisteputkivalaisimilla joka puolelta. Kun näiden valoteho ei ilmeisesti riittänyt, tuotiin tueksi Thornin Contrast-heittimiä. Lopputuloksena jääveistoksesta näkyi kaikki, eikä kuitenkaan mitään. Massiivinen valaisu oli huonoakin huonompi. Se ei kommentoinut edes muotoa, se ainoastaan valaisi möykyn.

Myös virallisissa kuvissa ylivalaisu on selvästi nähtävissä.

Kaksoisveistoksen valaisu paljasti tekijöiden ja valaisijoiden pimeän pelon, joka oli toki nähtävissä muuallakin. Yksi luonnollinen ratkaisuhan olisi voinut olla teoksen jättäminen valotta silloin, kun sitä ei voinut valaista tarkoituksenmukaisesti. Ehkä ajateltiin, että yleisön palvelemiseksi teoksen on näyttävä mahdollisimman hyvin. Tai ehkä valaisulla palveltiin taiteilijoiden egoa. Mielestäni niin taiteilijoiden, arkkitehtien kuin valosuunnittelijoiden olisi muistettava myös himmeyden estetiikka. Veistos voi toimia parhaiten, kun siitä hahmottaa vain osan, tai sen idea voi paljastua varjoissa ja pimeydessä. Lapin talvi ja ihmissilmän adaptaatiokyky antavat varjojen ylistykselle otolliset mahdollisuudet.*

Myös teoksen sijaintipaikan luonnonvaloa voi ja täytyy tutkia. Kemissä meren jää päästi valon töihin hyvin matalalta ja värjäytyneenä. Matalalla pysyttelevä aurinko oli paikan luonteen tärkeimpiä ominaisuuksia. Kaikki teokset, jotka olivat riittävän lähellä rantaa ja sen avaruutta, saivat siitä lisähehkua. Punainen talviaurinko korosti kontrastin avulla niiden hyisiä materiaaleja. Auringon kierto, ainakin omassa kokemuksessani, esitti taiteen järjettömyyden ja käsittämättömyyden mittakaavan. Miten ihmislaji on koskaan päätynyt näin pohjoiseen, ja mistä syntyy tarve muokata lumesta ja jäästä jotain näin kauniin hyödytöntä? Pari teosta otti yhteyden luonnon valonlähteisiin. Pikkukarhun jäälyhdyt ja Jäälammen kuviot toistivat tähtitaivasta ja niitä merkkejä, joita ihminen on sieltä lukenut. Molemmissa toistui myös tähtitaivaan himmeys. Kirkkaasti valaistuna ne eivät olisi näkyneet paremmin.